Aman tiistaiessee: Overconnected ja hitaan internet-yhteyden tuska

Aihe tähän tiistaiesseeseen syntyi varsin konkreettisesti: Palermon asunnossamme on internet-yhteys, joka sallii vain tietyn määrän tiedonsiirtoa kuukaudessa. Ja tämä pamahti tietysti meillä täyteen viikossa ja sen jälkeen yhteys on raivostuttavan hidas – sähköpostiyhteyden lataaminen kestää minuuttikaupalla ja mistään monimuotoisesta verkkosisällöstä ei pääse nauttimaan. Vuokraemäntämme ei saanut helposti lisäkapasiteettia yhteyteemme, joten päädyin ostamaan oman mokkulan italialaisine SIM-kortteineen, jolla nyt taas surffaamme iloisesti ja maailmamme on tolallaan.

Ja sitten pohdiskelen, että olemme sapattivuodella ja periaatteessa irti työn oravanpyörästä ja löydämmekin itsemme yhteyksien oravanpyörästä. Onko pelkona, että maailma ympärillämme katoaa ja läheisemme ja ystävämme meidät tyystin unohtavat, jos emme päivitä blogiamme, viestittele Facebookissa, käy tykkäämässä kavereiden sivuista ja vastaa sähköposteihimme vuorokauden sisällä? Kaihoten muistan lukeneeni New York Universityn mediaekologian professori Neil Postmanista, joka kirjoitti mm. mainion kirjan ”Huvitamme itsemme hengiltä” 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa piti esitelmän ”Informing Ourselves to Death”. Muistikuvani on, ettei käyttänyt hän käyttänyt kännykkää eikä faksia eikä perustanut puhelinkeskusteluista vaan piti professorina viikoittain vastaanoton, johon opiskelijat tulivat sitten asiansa kertomaan. Ehkäpä hänelle jäi näin aikaa pohdiskella digitaalisen kulttuurimme syvintä olemusta.

Kolmisen vuotta sitten ilmestyi erinomainen William Davidowin kirja  ”Overconnected - The Promise and Threat of the Internet”. Davidowin keskeinen väite on, että olemme liiaksi riippuvaisia verkkoyhteyksistä ja verkkopalveluista. Etenkin niiden nopeus saa meidät tekemään nopeita ja harkitsemattomia ratkaisuja ja arvioita. Jos tähän näkökulmaan yhdistää loistavan Daniel Kahnemanin (”Thinking, Fast and Slow” – suomeksi ”Ajattelu nopeasti ja hitaasti”) esittämän väitteen ajattelumme kahdesta järjestelmästä eli Järjestelmästä 1, joka on nopea, intuitiivinen ja emotionaalinen ja Järjestelmästä 2, joka on hitaampi, harkitsevampi ja loogisempi, niin helposti voisi tehdä päätelmän, että ollessamme ”ylitsevuotavan yhteydellisiä” ja nopeiden tietoliikenneyhteyksien varassa, teemme silloin myös nopeita, intuitiivisia ja emotionaalisia päätöksiä. Kelpo esimerkki tällaisesta voisi olla vaikkapa nuorten aikuisten aamuyön tunteina aiemmin kännykällä ottamat pikavipit.

Davidowin väitteet tietysti ovat vielä konkreettisemmin tuikeita, kun kyseeseen tulevat automatisoidut tietokoneiden ja tietojärjestelmien väliset yhteydet. Monen muistissa lienevät virheet, joita USA:ssa ja muuallakin maailmassa tapahtui, kun tietokoneet kävivät automatisoitua osakekauppaa, jossa sekunneissa miljardit dollarit liikkuivat ennaltamääriteltyjen parametrien mukaisesti mutta vääriin (käsinsyötettyihin) tietoihin perustuen. Yliyhteydellisyys on siis tehnyt maailmastamme yhteyksiltään nopeamman, mutta onko se tehnyt siitä paremman?

Jos alamme saamaan lähes fyysisiäkin vierotusoireita, kun internet-yhteys ei toimi, niin tietysti kannattaa peilin edessä pohdiskella hetken aikaa, olivatko elämän prioriteetit ihan tolallaan. Tästäkin esseen tekstistä suurin osa syntyi muistitiedon varassa, mutta kävin tietysti Amazon.comista tarkistamassa Davidowin kirjan nimen ja painovuoden ja Wikipediasta kertaamassa Neil Postmanin elämäkertaa. Ehkä olisin voinut julkaista tämän tiistaiesseen ilmankin noita tarkistuksia, mutta yhteydellisinä aikanamme se jotenkin tuntui niin luontevalle!