Pompeijin rauniolla käynti oli mielenkiintoinen kokemus. Tietysti näin marraskuulla vierailijamäärät olivat pienehköjä, mutta muutamia vierailijaryhmiä oli käyntimme aikana kaupunkia kiertelemässä. Oppaiden kanssa oli myös joukko parin - kolmen hengen ryhmiäkin liikkeellä. Käynnin jälkeen jäin pohtimaan mitä monet henkilöt paikan päällä kuvasivat, mitä he tallensivat ja miten he kuviaan käyttäisivät ja näyttäisivät.
Samanlaisia asioita pohdiskelin 1980-luvun alussa, kun hahmottelin kulttuuriantropologian seminaarityöni aihetta. En päätynyt lopulta tekemään työtä siitä, mitä ulkomailta valokuvattiin, perhealbumeihin tallennettiin tai ystäville ja tuttaville jopa diaesityksinä tai kaitafilmiesityksinä tarjoiltiin. Kun katselin uudesta näkökulmasta oman perheeni 1960-luvun valokuvia ja kaitafilmejä, kehittelin hypoteesia siitä, millaisia kohteita tai asioita kuvattiin sekä haluttiin tallentaa ja jakaa. Näitä oli kolme ”sisältöluokkaa” eli perinteiset nähtävyydet (jotka olimme oppineet matkakirjoista, aikakauslehdistä, elokuvista jne.), yllättävät samanlaisuudet odottamattomissa ympäristöissä (vaikkapa Valmetin traktori Etelä-Amerikan pelloilla) tai selkeät ja eksoottiset erilaisuudet (vaikkapa perinteinen ryhmätanssiesitys Intiassa).
Samalla kannattaa muistaa, että valokuvan ottaminen tai kaitafilmille kuvaaminen oli aivan erilainen tapahtuma, jota suunniteltiin kunnolla eikä mitä tahansa räiskitty. Jos aikaisemmin perheen isä asetteli äidin ja lapset seisomaan ikään kuin luontevasti suihkulähteen edessä (sitä ennen äiti nuolaisi kangasnenäliinaa ja hankasi jäätelötahrat lasten naamoista) ja otti yhden - ja varakkaammissa perheissä kaksi – kuvaa, niin kovasti ovat ajat muuttuneet. Valokuvien kehitys kesti päiväkausia ja Kodak-kaitafilmithän lähetettiin ulkomaille kehitettäviksi, josta ne tulivat viikkojen päästä takaisin.
Muutos tähän päivään kuvien määrässä on valtava, mutta samoin on muutos kuvan välittömässä näkemisessä merkittävä. Nyt voi kohdetta kuvata monta kertaa, kunnes saa onnistuneen kuvan ja vaikka meren tyrskyistä laituriin voi ottaa kymmeniä kuvia, joista yhdessä se suolainen roiskahdus on parhaimmillaan. Ja kuvien jakaminenhan tapahtuu parilla näyttöruudun painalluksella ja on ikään kuin osa tänäistä kuvaamisen tapahtumaa.
Ja mikä muutos onkaan tapahtunut kuvaamisen tekniikassa! Jokaisella ulkomaille matkustavalla varhaisteinilläkin on taskussaan sellainen multimediastudio, joka vastaa teknisiltä mahdollisuuksiltaan Yleisradion 1970-luvun ulkolähetysautoa – on korkealuokkaisella optiikalla varustettu erittäin tarkka kamera, hyvälaatuinen videokamera ja kohtuullinen äänitys- ja äänentoistolaitteisto. Verkosta hankittavilla ilmaisilla tai halvoilla ohjelmilla voidaan editoida ja koostella mitä hienoimpia esityksiä. Nämä ovat todella monipuolisia multimedialaitteita, ja niitä voi käyttää myös puhelimina.
Kun näin hienot vermeet on käytössä, niin mitä silloin kuvataan? Vastaus on: minua itseäni. Jos aikaisemmin halusimme kuvalla tai kaitafilmillä tallentaa mielenkiintoista ympäristöä, yhtäläisyyksiä ja eroja ja todistaa, että ”kävin Napolissa”, niin tänään halutaan todistaa, että ”MINÄ kävin Napolissa”. Selfie-aikakausi on itsekeskeisen hedonismin voittoa yleisestä ympäristön tarkastelusta ja tallentamisesta. Kun tarkastelee Facebookia ja muita sosiaalisen median ympäristöjä, kuvat kertovat, kuinka minät juoksevat, syövät, juovat, tanssivat tai matkustavat. Tekninen kehityskin tukee tätä trendiä - esimerkiksi kunnon järjestelmäkameroihinkin on saatavilla jalustoja, joilla voi kuvata itse itseään helposti.
Jos kuvat otetaan muistoiksi paikoista ja tapahtumista ja niissä on keskeisimmässä osassa ”minä itse”, mitä tapahtuu muistoillemme? Onko vaikkapa Pompeijista otetun kuvan mieleen palauttama muisto ”hieno monipuolinen kaupunki kahden vuosituhannen takaa” vai ”ihan hirveät aurinkolasit mulla oli päässä siellä Italiassa”?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti