Mare: Suuren juhlan jälkeen

Strasse des 17. Junilla korjattiin Berliinin 41. maratonin alkutaipaleen jälkiä. Suuri juhlajuoksu oli lopuillaan kuten meidänkin aikamme Berliinissä. Eteenpäin pyöräillessäni seurasin, mitä juoksun starttisuoralta löytyi: hylättyjä juomapulloja ja T-paitoja, valtavia kasoja kirkkaan keltaisia jätesäkkejä ja liilan värisiä bajamajoja, letkuja, telineitä, johtoja, rekkoja ja paljon tomeraa puhdistushenkilökuntaa. Tässä näki saksalaista tehokkuutta parhaimmillaan, sillä jo parin tunnin kuluttua koko katu oli siivottu.

Suljetulta kadulta pyöräilijät ja kävelijät ohjattiin kulkemaan Tiergartenin puiston läpi. Iloinen ihmisjoukko kulki kiltisti järjestysmiesten osoittamaan suuntaan koirineen, lapsineen ja pyörineen. Juhlahumu ja rummutus kaikasivat yhä voimakkaammin ja seasta alkoi erottua yksittäisiäkin kannustushuutoja.

Pysähdyin puiston penkille katselemaan kaupunkilaisten ja matkailijoiden menoa. Viereeni asettui joukko hoikkia tummia juoksijoita yhtenäisissä verryttelyasuissaan rupatellen keskenään. Näitä miehiä ei ponnistus näyttänyt sen pahemmin rasittaneen, juokseminen oli heille kai yhtä helppoa kuin muille hengittäminen.

Jatkaessani matkaani Brandenburgin portille ihmismassa tiivistyi entisestään ja meteli alkoi jo olla korviinkäypää. Maalialueen jättiscreenillä näin naismaratoonareiden voittajakolmikon hymyilevän palkintokorokkeella. Saksalaisittain voitonmaljana oli hervottoman suuri oluttuoppi, jonka pintavaahto koristi pian kolmikon ylähuulia. Kukituksen ja kansallislaulun jälkeen sama toistui miesmaratoonareiden kohdalla.

Voittajan ja mestaruusajan juosseen miehen hymy oli jotakuinkin hämmentyneen näköinen; hänhän oli pitänyt lupauksensa ja juossut maailmanennätyksen.

Jatkoin taas eteenpäin polkupyörääni taluttaen ja maaliin saapujia tuijottaen.  Etsin tuttuja kasvoja, mutta se oli toivotonta, sillä Berliinin maratonilla on 40.000 osallistujaa. Mutta vilahtiko tuolla Alexander Stubb?