Ama: Aman blogiosoitteen muutos

Tämä "Aman ja Maren matkablogi" tallensi matkatovereiden Ama Auvisen ja Mare Luoman yhteisiä matkakokemuksia, kuvauksia, kuvia ja elämyksiä - ja jakoi niitä blogin lukijoiden kanssa. Matkasimme yhdessä vuonna 2014 syyskuun alusta joulukuun alkuun Saksassa, Espanjassa ja Italiassa, ja nämä kokemukset löytyvät kaikkiaan yli 50 blogikirjoituksena runsaine kuvamateriaaleineen tästä blogistamme.

Ama jatkaa omaa bloggaamistaan uudella blogillaan, joka löytyy "Aman matkablogissa", jonka löydät tällä linkillä - käy siellä lukemassa ja katsomassa Aman uudet kuulumiset, kuvat, pohdinnat ja tiistaiesseet!

Ama: Cordoban uskomaton moskeija-katedraali

Tässä tuntee olonsa todella kulttuurimatkailijaksi, kun viime viikolla kävimme Pompeijissa ja nyt eilen sunnuntaina Cordobanmoskeija-katedraalissa. Cordoba on todella kaunis ja hieno kaupunki runsaan parin tunnin ajomatkan päässä tukikohdastamme Fuengirolasta.

Eräiden arvioiden mukaan Cordoba oli 1000-luvulla maailman väkirikkain kaupunki. Kuten muullakin Andalusialla, Cordoballa on ollut hieno kukoistuskautensa mauriaikana, jolloin se oli kulttuurin ja sivistyksen tärkeitä tyyssijoja suurine kirjastoineen. Koko Cordoban vanha kaupunki on Unescon maailmanperintökohde.

Vaikuttavin rakennus on Cordoban moskeija-katedraali. Sen paikalla on ollut uskonnollisia rakennuksia jo ennen kirkkoja. Paikalla oli 600-luvulta oleva kristillinen kirkko, jonka päälle vuonna 711 tapahtuneen maurivalloituksen jälkeen rakennettin valtava moskeija (joka olisi nyt maailman kolmanneksi suurin moskeija) ja vastaavasti vallan vaihduttua vuonna 1236 moskeijaa ryhdyttiin muokkaamaan katoliseksi kirkoksi ja esimerkiksi minareetti muutettiin kirkontorniksi. Muunnos katoliseksi kirkoksi vietiin päätökseen rakentamalla 1500-luvulla suuren rakennuksen keskelle renessanssityylinen katedraalin keskilaiva. Muunnoksista huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia - rakennus on todella mielenkiintoinen tyylien sekoitus.

Aman tiistaiessee: Nähtävyys - se olen minä itse

Pompeijin rauniolla käynti oli mielenkiintoinen kokemus. Tietysti näin marraskuulla vierailijamäärät olivat pienehköjä, mutta muutamia vierailijaryhmiä oli käyntimme aikana kaupunkia kiertelemässä. Oppaiden kanssa oli myös joukko parin - kolmen hengen ryhmiäkin liikkeellä. Käynnin jälkeen jäin pohtimaan mitä monet henkilöt paikan päällä kuvasivat, mitä he tallensivat ja miten he kuviaan käyttäisivät ja näyttäisivät.

Samanlaisia asioita pohdiskelin 1980-luvun alussa, kun hahmottelin kulttuuriantropologian seminaarityöni aihetta. En päätynyt lopulta tekemään työtä siitä, mitä ulkomailta valokuvattiin, perhealbumeihin tallennettiin tai ystäville ja tuttaville jopa diaesityksinä tai kaitafilmiesityksinä tarjoiltiin. Kun katselin uudesta näkökulmasta oman perheeni 1960-luvun valokuvia ja kaitafilmejä, kehittelin hypoteesia siitä, millaisia kohteita tai asioita kuvattiin sekä haluttiin tallentaa ja jakaa. Näitä oli kolme ”sisältöluokkaa” eli perinteiset nähtävyydet (jotka olimme oppineet matkakirjoista, aikakauslehdistä, elokuvista jne.), yllättävät samanlaisuudet odottamattomissa ympäristöissä (vaikkapa Valmetin traktori Etelä-Amerikan pelloilla) tai selkeät ja eksoottiset erilaisuudet (vaikkapa perinteinen ryhmätanssiesitys Intiassa). 

Samalla kannattaa muistaa, että valokuvan ottaminen tai kaitafilmille kuvaaminen oli aivan erilainen tapahtuma, jota suunniteltiin kunnolla eikä mitä tahansa räiskitty. Jos aikaisemmin perheen isä asetteli äidin ja lapset seisomaan ikään kuin luontevasti suihkulähteen edessä (sitä ennen äiti nuolaisi kangasnenäliinaa ja hankasi jäätelötahrat lasten naamoista) ja otti yhden - ja varakkaammissa perheissä kaksi – kuvaa, niin kovasti ovat ajat muuttuneet. Valokuvien kehitys kesti päiväkausia ja Kodak-kaitafilmithän lähetettiin ulkomaille kehitettäviksi, josta ne tulivat viikkojen päästä takaisin. 

Muutos tähän päivään kuvien määrässä on valtava, mutta samoin on muutos kuvan välittömässä näkemisessä merkittävä. Nyt voi kohdetta kuvata monta kertaa, kunnes saa onnistuneen kuvan ja vaikka meren tyrskyistä laituriin voi ottaa kymmeniä kuvia, joista yhdessä se suolainen roiskahdus on parhaimmillaan. Ja kuvien jakaminenhan tapahtuu parilla näyttöruudun painalluksella ja on ikään kuin osa tänäistä kuvaamisen tapahtumaa.

Ja mikä muutos onkaan tapahtunut kuvaamisen tekniikassa! Jokaisella ulkomaille matkustavalla varhaisteinilläkin on taskussaan sellainen multimediastudio, joka vastaa teknisiltä mahdollisuuksiltaan Yleisradion 1970-luvun ulkolähetysautoa – on korkealuokkaisella optiikalla varustettu erittäin tarkka kamera, hyvälaatuinen videokamera ja kohtuullinen äänitys- ja äänentoistolaitteisto.  Verkosta hankittavilla ilmaisilla tai halvoilla ohjelmilla voidaan editoida ja koostella mitä hienoimpia esityksiä. Nämä ovat todella monipuolisia multimedialaitteita, ja niitä voi käyttää myös puhelimina. 

Kun näin hienot vermeet on käytössä, niin mitä silloin kuvataan? Vastaus on: minua itseäni. Jos aikaisemmin halusimme kuvalla tai kaitafilmillä tallentaa mielenkiintoista ympäristöä, yhtäläisyyksiä ja eroja ja todistaa, että ”kävin Napolissa”, niin tänään halutaan todistaa, että ”MINÄ kävin Napolissa”. Selfie-aikakausi on itsekeskeisen hedonismin voittoa yleisestä ympäristön tarkastelusta ja tallentamisesta. Kun tarkastelee Facebookia ja muita sosiaalisen median ympäristöjä, kuvat kertovat, kuinka minät juoksevat, syövät, juovat, tanssivat tai matkustavat. Tekninen kehityskin tukee tätä trendiä - esimerkiksi kunnon järjestelmäkameroihinkin on saatavilla jalustoja, joilla voi kuvata itse itseään helposti.

Jos kuvat otetaan muistoiksi paikoista ja tapahtumista ja niissä on keskeisimmässä osassa ”minä itse”, mitä tapahtuu muistoillemme? Onko vaikkapa Pompeijista otetun kuvan mieleen palauttama muisto ”hieno monipuolinen kaupunki kahden vuosituhannen takaa” vai ”ihan hirveät aurinkolasit mulla oli päässä siellä Italiassa”?

Ama: Pompeijin raunioilla

Viikko Sorrentossa antaa myös mahdollisuuden käydä puolen tunnin junamatkan päässä Pompeijin raunioilla, jotka sijaitsevat lähellä Napolinlahtea Napolin ja Sorrenton puolivälissä. Kaupunkihan tuhoutui vuonna 79 j.a.a. Vesuviuksen rajussa purkauksessa. Kaupunki osoittautuu käynnillä yllättävän suureksi - siellähän oli noin 20 000 asukasta ja se oli toiminnoiltaan monipuolinen yhteisö. Samoin sen esiinkaivaminen ja restaurointi on ollut valtava urakka, joka jatkuu edelleen.

Vesuvius hallitsee - nyt hiljaisena mutta kuitenkin rauhaisan uhkaavana - kaupungin ilmettä ja tulivuori on ollut aina olennainen osa Pompeijia.

Nykyisin saa vain kalpean kuvan siitä, miten hienosti tehty kaupunki on ollut parisen tuhatta vuotta sitten. Parhaiten restauroituja rakennuksia myös sisältiloiltaan on ollut vanha kylpylä, jonka seinä- ja kattokoristeet ovat osittain tuhoutuneinakin vaikuttavia.

Toinen sisätiloiltaan mielenkiintoinen kohde oli yksi kaupungin parista tusinasta bordellista, jonka seinämaalauksia on pystytty pelastamaan ihailtaviksi.

Oma huomioni kiinnittyi jälleen myös yksityiskohtiin - hienoihin pylväisiin ja niiden koristeisiin sekä talojen ornamentteihin. Pompeijia ihaillessa kannattaa myös muistaa, että tietysti kaupunki on aikoinaan ollut kaunis ja sen rakentaminen on vaatinut suuren määrän työtä, mutta valtava määrä työtä on kulunut sen kaivamiseen hohkakivimassasta ja tuhkasta. Tämä työ alkoi jo 1700-luvun puolivälissä ja kaupungissa on edelleen tutkittavaa vuosikymmeniksi.

Ama:Palermon katutaidetta - ja parkkipaikkataidetta

Lupasin Palermon katutaiteesta marraskuun alun blogikirjoituksessani vielä lisää näytteitä. Tässä niitä tulee - ja voitte uskoa, että oli valinnanvaikeutta, kun kuvasin varmaankin sellaiset sata kohdetta. Tyylisuuntia oli monia ja teosten kootkin vaihtelivat runsaasti, mutta huomiota kiinnitti monen teoksen suuri koko. Oli hienoa nähdä myös signeerattuja töitä!

Erityisen maininnan ansaitsee Palermon kaupungin kulttuuripoliittinen puhde, jossa pysäköintialueita elävöitetään taiteella. Paikallisen hotellin pysäköintialueella oli runsaasti hyvää seinäpintaa, johon oli tehty monipuolisia, mutta aina mielestäni teknisesti hienoja, teoksia. Olisi kiva nähdä Suomessa ja muuallakin maailmassa ikävää ja tylsyyttä hehkuvilla pysäköintialueilla tälläistä taidetta!

Ama: Antonio Pasqualinon marionettimuseon taikamaailma

Monessa mielenkiintoisessa - ja monessa tylsässäkin - olen vuosikymmenien varrella käynyt, mutta Palermossa sijaitseva Antonio Pasqualinon marionettimuseo kuuluu mielenkiintoisimpiin tutustumiini museoihin. Ettei synny väärää kuvaa, niin en itse sitä Palermon kulttuurikartalta bongannut, vaan matkatoverini Mare sen löysi ja minut sinne houkutteli.

Museon kolmessa kerroksessa on paljon sisilialaista marionettiperinnettä (sekin tietysti poikkeaa hieman toisistaan saaren eri osissa), mutta myös mielenkiintoinen kattaus kansainvälistä marionettiperinnettä. Aikaisemmassa blogissahan julkaisin kasvokuvia marioneteista, mutta tässä nyt muutama kokokuvakin - palermolaisessa marionettiesityksissä nuket ovat noin 80 senttimetrin korkuisia. Perinne myös elää: runsaasti näytillä oli muitakin hahmoja kuin perinteisiä ritarihahmoja.

Menimme eräänä lauantai-iltana marionettimuseon teatterisaliin, johon olimme jo tutustuneet aiemmalla museokäynnillämme. Esillä oli useampiakin näyttämöitä ja kävimme myös näyttämön takana, jossa oli hieno varasto sekä marionetteja että niiden varusteita. Odotimmekin lauantai-illan esitykseltä perinteistä palermolaista marionettiesitystä ritarihahmoineen ja lohikäärmeineen.

Hienoksi yllätykseksemme palermolaiselle kulttuurifestivaalille oli kutsuttu katalonialainen taiteilija David Espinosa, joka esitti noin tunnin mittaisen aivan huikean esityksen, jossa kaikki hahmot olivat HO-mittakaavan (eli siis 1:87-mittakaavan) hahmoja, joita hän asetteli ja sommitteli valkoiselle alustalle. Välillä esityksessä oli multimediallisia osuuksia, joita näytettiin iPadin ruudulta. Esitykseen mahtui 20 katsojaa, joille kaikille annettiin käyttöön myös pienet teatterikiikarit. Aivan huikea esitys - käy katsomassa lisää David Espinosasta tällä linkillä.

Mare: Tulivuori

Etnan (Mongibellon, kuten paikalliset vuorta kutsuvat) rinteillä tuulee. Jo 2000 metrissä tuulee niin kovaa, että on välillä vaikeuksia pysyä tasapainossa. Silvestri-kraaterin reunalla ihmiset pitävät toisistaan kiinni pysyäkseen pystyssä.

Päivä on puolipilvinen ja välillä satelee jonkin verran, jopa rakeita. Vuorella on annettu punainen varoitus, eikä köysiratakaan 2500 metriin kulje. Minibussilla kyllä pääsisi ja siitä eteenpäin jeepillä, ehkä. Tuulen, sateen ja pilvisyyden vuoksi siellä ylhäällä voi olla hankala nähdä yhtään mitään.

Näkymät täältä 2000 metristä ovat kuitenkin huimaavan upeat: Catanian kaupunki täplittää alhaalla meren rantaa ja maasto kumpuilee kuin Toscanassa ainakin. Täältä katsoen ymmärtää yhtäkkiä kartoistakin enemmän, sitä miten maisema voidaan kutistaa ja pysäyttää paperille.

Täällä taivaan lähellä on vapaata tilaa paljon, sillä turisteja on enää kourallinen paikalla. Bussi toisensa jälkeen poistuu parkkipaikalta ja oma yksinäisyyden tunne korostuu. Tunne on kuin sisilialaisen runoilijan Salvatore Quasimodon runossa:

             Jokainen yksinään maan sydämellä
             auringonsäteen lävistämänä.
             Ja äkkiä on ilta.

Illan pimetessä mekin huristelemme bussilla alas Cataniaan ja katselemme matkalla leimuavaa auringonlaskua.