Ama: Antonio Pasqualinon marionettimuseon taikamaailma

Monessa mielenkiintoisessa - ja monessa tylsässäkin - olen vuosikymmenien varrella käynyt, mutta Palermossa sijaitseva Antonio Pasqualinon marionettimuseo kuuluu mielenkiintoisimpiin tutustumiini museoihin. Ettei synny väärää kuvaa, niin en itse sitä Palermon kulttuurikartalta bongannut, vaan matkatoverini Mare sen löysi ja minut sinne houkutteli.

Museon kolmessa kerroksessa on paljon sisilialaista marionettiperinnettä (sekin tietysti poikkeaa hieman toisistaan saaren eri osissa), mutta myös mielenkiintoinen kattaus kansainvälistä marionettiperinnettä. Aikaisemmassa blogissahan julkaisin kasvokuvia marioneteista, mutta tässä nyt muutama kokokuvakin - palermolaisessa marionettiesityksissä nuket ovat noin 80 senttimetrin korkuisia. Perinne myös elää: runsaasti näytillä oli muitakin hahmoja kuin perinteisiä ritarihahmoja.

Menimme eräänä lauantai-iltana marionettimuseon teatterisaliin, johon olimme jo tutustuneet aiemmalla museokäynnillämme. Esillä oli useampiakin näyttämöitä ja kävimme myös näyttämön takana, jossa oli hieno varasto sekä marionetteja että niiden varusteita. Odotimmekin lauantai-illan esitykseltä perinteistä palermolaista marionettiesitystä ritarihahmoineen ja lohikäärmeineen.

Hienoksi yllätykseksemme palermolaiselle kulttuurifestivaalille oli kutsuttu katalonialainen taiteilija David Espinosa, joka esitti noin tunnin mittaisen aivan huikean esityksen, jossa kaikki hahmot olivat HO-mittakaavan (eli siis 1:87-mittakaavan) hahmoja, joita hän asetteli ja sommitteli valkoiselle alustalle. Välillä esityksessä oli multimediallisia osuuksia, joita näytettiin iPadin ruudulta. Esitykseen mahtui 20 katsojaa, joille kaikille annettiin käyttöön myös pienet teatterikiikarit. Aivan huikea esitys - käy katsomassa lisää David Espinosasta tällä linkillä.

Mare: Tulivuori

Etnan (Mongibellon, kuten paikalliset vuorta kutsuvat) rinteillä tuulee. Jo 2000 metrissä tuulee niin kovaa, että on välillä vaikeuksia pysyä tasapainossa. Silvestri-kraaterin reunalla ihmiset pitävät toisistaan kiinni pysyäkseen pystyssä.

Päivä on puolipilvinen ja välillä satelee jonkin verran, jopa rakeita. Vuorella on annettu punainen varoitus, eikä köysiratakaan 2500 metriin kulje. Minibussilla kyllä pääsisi ja siitä eteenpäin jeepillä, ehkä. Tuulen, sateen ja pilvisyyden vuoksi siellä ylhäällä voi olla hankala nähdä yhtään mitään.

Näkymät täältä 2000 metristä ovat kuitenkin huimaavan upeat: Catanian kaupunki täplittää alhaalla meren rantaa ja maasto kumpuilee kuin Toscanassa ainakin. Täältä katsoen ymmärtää yhtäkkiä kartoistakin enemmän, sitä miten maisema voidaan kutistaa ja pysäyttää paperille.

Täällä taivaan lähellä on vapaata tilaa paljon, sillä turisteja on enää kourallinen paikalla. Bussi toisensa jälkeen poistuu parkkipaikalta ja oma yksinäisyyden tunne korostuu. Tunne on kuin sisilialaisen runoilijan Salvatore Quasimodon runossa:

             Jokainen yksinään maan sydämellä
             auringonsäteen lävistämänä.
             Ja äkkiä on ilta.

Illan pimetessä mekin huristelemme bussilla alas Cataniaan ja katselemme matkalla leimuavaa auringonlaskua.

Aman tiistaiessee: Menneen ajan kaipuu

Tehdäänpä aluksi ajatusleikki. Jos olisi mahdollista, että keski-ikäinen länsimainen (olkoon nyt vaikka helsinkiläinen) ihminen voitaisiin syväjäädyttää ja herättää onnistuneesti henkiin 50 vuoden päästä syväjäädytyksestä ja jos olisi aikakoneessa olisi kaksi ajankohtaa valittavana eli syväjäädytys vuonna 1914 ja herääminen vuonna 1964 tai syväjäädytys vuonna 1964 ja herääminen vuonna 2014, niin kumpana vuotena syväjäädytyksestä heräävä olisi suurempien orientaatiovaikeuksien edessä?

Vuosien 1914 – 1964 välissä käytiin kaksi maailmansotaa, sodissa monien läheiset kuolivat, vammautuivat tai ainakin joutuivat kotinsa jättämään, monet maat – Suomi mukaan lukien – itsenäistyivät, ainakin suomalaisiin kaupunkilaisiin koteihin tulivat vakiovarusteiksi sisä-WC:t, kylpyhuoneet, sähkövalaistus, jääkaapit. Monella oli puhelin ja televisiokin punki koteihin tai ainakin siellä oli radio tai kaksi. Autojakin liikkui ja lentäen, jos rahat riittivät, pääsi maailmalle ja lentomatkojen kesto oli suunnilleen nykyistä luokkaa. Paljon olisi vuonna 1964 heräävällä vuonna 1914 syväjäädytetyllä veijarilla ollut sulateltavaa ja opittavaa.

Mitä suurta ja mullistavaa arjessamme on tapahtunut vuosien 1964 ja 2014 välillä? Tietysti internet ja mobiiliyhteydet ovat olleet mullistavia, televisiot ovat kasvaneet ja saaneet värit, kodit ovat monipuolistuneet, metrokin kulkee Suomessa yhdessä kaupungissa idästä länteen ja takaisin, lääketieteellinen hoito on kehittynyt – mutta penissilliini oli jo keksitty, mutta sydänsiirtoja ei vielä tehty vasta kuin 1960-luvun lopulla. Elintasomme on noussut, mutta välttämättömyyshyödykkeistä ei enää 1964 ollut pulaa. Ja kyllä: Neuvostoliitto ei ole enää naapurina, vaikka eroa ihan viime aikoina on ollut vaikea havaita. Mutta onko niin, että uskomme aina, että kehitystä tapahtuu kiihtyvällä tahdilla juuri meidän aikanamme?

Voisi väittää, että monet aivan keskeisesti arkeemme vaikuttavat keksinnöt (ns. break-through-keksinnöt) on tehty 1800-luvun ja 1900-luvun taitteen ajoissa: esimerkkeinä nyt vaikkapa hehkulamppu, auto, elokuva ja lentokone. Kun uskomme Mooren lakiin eli siihen, että – kuten suomenkielinen Wikipedia sen kuvaa – ”transistorien lukumäärä halvasti toteutettavissa mikropiireissä kaksinkertaistuu noin kahden vuoden välein”, koskee tämä kiihtyvä kehitys vain yhtä osaa yhteiskunnastamme ja arjestamme.

Ei tarvitse myöskään olla menneisyyden suossa tarpova perussuomalainen pohtiakseen, että olivatko jotkin asiat ennen paremmin. En kyllä muista nuoruuteni ajoilta Helsingissä nykyisen kokoisia leipäjonoja ja sellaista syrjäytymistä, jota nykyisin voi todistaa. Mutta voi haikeasti ja hyväntuulisesti kaipailla asioita, jotka olivat hienoja ja hyviä, mutta jotka aika vei mukanaan. 1970-luvulla nuoruuttaan eläneelle ainakin ajan rock-musiikki oli ihan jotain muuta kuin 1980- ja 1990-lukujen huttu. Mustavalkoinen Suomen televisio oli varsin mustavalkoinen asiaohjelmasisällöiltäänkin, mutta eipä ainakaan tullut monelta eri kanavalta visailuja, kodinlaitto-ohjelmia tai kokkikilpailuja. Ja jos vakaumuksellisena 1970-luvun porvarina nyt saisi valita, että katsooko Reino Paasilinnan dokumentteja vai Big Brotheria, niin valinta ei olisi vaikea.

Amerikkalainen Lesley M. Blume kirjoitti muutama vuosi sitten hauskan kirjan ”Let’s-Bring-Back – An Encyclopedia of Forgotten-Yet-Delightful, Chic, Curious, and Otherwise Commendable Things from Times Gone By”. Kirjailijalla oli apunaan monenlainen joukko newyorkilaisia tuntijoita, jotka koostivat hänen kanssaan kirjaa. Osuvasti aakkosjärjestyksessä asioita esittävä kirja alkaa englanninkielisellä käsitteellä ”acquaintance” eli tuttava – nykyään kaikki ovat ystäviä tai kavereita. Tuttavahan on hieno käsite, johon sisältyy yhtä aikaa sekä yhteyttä mutta myös etäisyyttä. Vuosikymmenien takaisessa työyhteisössäni oli vanhempi herrasmies, joka asui rivitalossa ja aina kätteli naapurit pihalla tai kadulla nähdessään – häntä pidettiin hyväkäytöksisenä ja kohteliaana miehenä, mutta näin naapurit eivät tulleet liian läheisiksi ja pihatalkoissakaan ei tarvinnut rämpiä. Tietysti meistä monelle on ”tuttavaa” tunnetumpi termi ”entinen hyvän päivän tuttuni”, joita itsellenikin on vuosien varrella kertynyt riittävä lauma.

Ja muita Blumen kirjaamia asioita, joista itse muistelin lämmöllä, olivat esimerkiksi arvokkaasti vanheneminen (terveisiä vaikka Hannele Laurille), lääkärien kotikäynnit (ainakin silloin vastaanotto alkaa ajallaan), iltapäiväcocktailit (milloin sinulle kotiin tullessasi tarjoiltiin Dry Martini?), kaitafilmien tai lomadiasarjojen näyttäminen ystäville (voivat kyllä siirtyä em. kategoriaan ”entiset hyvän päivän tutut”….) tai kunnolliset radiokuunnelmat (olisiko tässä nyt hyvä käyttötarkoitus sille Yle-verolle?).

Ja omasta kokemuksestani voin kertoa, että vaikkapa Commodore64-pelibileet ovat varsin mainio juttu ja eivät ne pelitkään niin huonoja olleet (joskaan joystickejä ei taida enää saada, joten SummerGames on pannassa!). Vinyylilevyjen kuuntelu on rahinoineen hieno kokemus, vaikka joutuukin sohvalta nousemaan noin 20 minuutin välein levyn puolta vaihtamaan. Kirjan lukeminen kotikirjaston nojatuolissa on hieno tapa viettää iltaa. Vanhempien ihmisten teittely ensimmäistä kertaa tavatessa tuntuu mukavalle ja luontevalle.

Kaikki entinen ja vanhanaikainen ei kuitenkaan ole aina väistämättä hyvää. Kuolasimme aikoinaan pitkään nahkaista Chesterfield-kalustoa, koska siinä oli tiettyä taikaa. Ei se koskaan sopinut 1960-luvulla suunniteltuun tapiolalaiskotiin ja oli helvetin huono istuakin!

Ama: Vesileikkejä

Veden ja sen liikkeen kuvaaminen on varmastikin amatöörikuvaajille ainainen haaste. Roiskuvan tai virtaavan veden liikkeen pysäyttäminen kuvaan ja kuitenkin sen märkyyden ja energian välittäminen ei ole helppoa ja harjoittelua se paljon vaatisi.

Kävimme Cefalussa noin 100 kilometrin päässä itään Palermosta kauniissa ja harmonisessa - mutta hieman tylsässä - pikkukaupungissa, jossa pääsi myös aivan rantaan kuvaamaan. Valitettavasti (!) tänne luvattu myrsky tyyntyi, ja niinpä aallokko oli ihan tavallista ja ei lyönyt rantaan koko meren voimalla, joten kuvistakin tuli melko kesyjä.

Palermossa on monia suihkulähteitä. Jotenkin minusta on messevää, että kaveri voi nukkua rauhaisasti suihkulähteen solinassa - ei tarvitse hankkia erikseen sellaista kelloradiota, joka soittaa meren ääniä tai aaltojen liplatusta.

Ja täällä on myös hieno kasvitieteellinen puutarha, jossa käymme vielä alkuviikosta ennen lähtöämme, mutta ns. englantilainen puutarha on kaupunkipuisto, jossa sielläkin on nätti suihkulähde puiston keskellä.

Ama: Marionettimuseossa

Kävimme tänään ehdottoman hienossa marionettimuseossa Palermossa. Palaamme samaan tilaan vielä lauantaina marionettiteatterinäytökseen. Laitamme sitten lisää kuvia sekä eri maista kerätyistä marioneteistä että itse tilasta, näyttämöstä jne.

Tila on maltillisesti valaistu - suorastaan hämärä - joten sekä kameran tekniikka että kuvaaja olivat kovilla, kun ainoa käyttökelpoinen objektiivi oli ei-niin-kovin-hyvä Canonin vakiolasi, mutta laajakulmatelelleni ei yksinkertaisesti valo millään riittänyt. Salaman käyttö oli kiellettyä ja sen hallinta olisi varmaan ollut vielä haasteellisempaa ja jalusta ei tullut koko reissuun edes mukaan.

Mutta tässä muutamia eri puolilta maailmaa museoon kerättyjen marionettihahmojen kasvoja maistiaisiksi myöhemmälle marionettikuvasadollemme!

Ama: Katutaidetta Palermosta

Blogimme lukijat ovat huomanneetkin, että olen aktiivisesti kuvannut katujen taidetta niin Berliinissä kuin Malagassakin. Ei ollut yllätys, että Palermossakin sitä löytyi, mutta olin itse yllättynyt sen korkeasta tasosta ja moninaisuudesta. Kun purkukuntoisia tai restaurointia odottavia rakennuksia on paljon, on myös paljon vapaata pintaa katujen taiteelle. Erityisesti minua viehätti muutamien taiteilijoiden oivallukset käyttää esimerkiksi rakennuksen kulmia ja koloja osana taideteosta.

Taaskaan ei ole mieltä laittaa kaikkea kuvattua blogiin, ettei se turhaan mene vain kuvapäiväkirjaksi, mutta muutama mielenkiintoinen otos nyt ja laitan vielä toisen erän Palermon katutaidekuvia loppuviikosta, kunhan kiertelen uudelleen osan paikoista kameran kanssa.

Aman tiistaiessee: Overconnected ja hitaan internet-yhteyden tuska

Aihe tähän tiistaiesseeseen syntyi varsin konkreettisesti: Palermon asunnossamme on internet-yhteys, joka sallii vain tietyn määrän tiedonsiirtoa kuukaudessa. Ja tämä pamahti tietysti meillä täyteen viikossa ja sen jälkeen yhteys on raivostuttavan hidas – sähköpostiyhteyden lataaminen kestää minuuttikaupalla ja mistään monimuotoisesta verkkosisällöstä ei pääse nauttimaan. Vuokraemäntämme ei saanut helposti lisäkapasiteettia yhteyteemme, joten päädyin ostamaan oman mokkulan italialaisine SIM-kortteineen, jolla nyt taas surffaamme iloisesti ja maailmamme on tolallaan.

Ja sitten pohdiskelen, että olemme sapattivuodella ja periaatteessa irti työn oravanpyörästä ja löydämmekin itsemme yhteyksien oravanpyörästä. Onko pelkona, että maailma ympärillämme katoaa ja läheisemme ja ystävämme meidät tyystin unohtavat, jos emme päivitä blogiamme, viestittele Facebookissa, käy tykkäämässä kavereiden sivuista ja vastaa sähköposteihimme vuorokauden sisällä? Kaihoten muistan lukeneeni New York Universityn mediaekologian professori Neil Postmanista, joka kirjoitti mm. mainion kirjan ”Huvitamme itsemme hengiltä” 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa piti esitelmän ”Informing Ourselves to Death”. Muistikuvani on, ettei käyttänyt hän käyttänyt kännykkää eikä faksia eikä perustanut puhelinkeskusteluista vaan piti professorina viikoittain vastaanoton, johon opiskelijat tulivat sitten asiansa kertomaan. Ehkäpä hänelle jäi näin aikaa pohdiskella digitaalisen kulttuurimme syvintä olemusta.

Kolmisen vuotta sitten ilmestyi erinomainen William Davidowin kirja  ”Overconnected - The Promise and Threat of the Internet”. Davidowin keskeinen väite on, että olemme liiaksi riippuvaisia verkkoyhteyksistä ja verkkopalveluista. Etenkin niiden nopeus saa meidät tekemään nopeita ja harkitsemattomia ratkaisuja ja arvioita. Jos tähän näkökulmaan yhdistää loistavan Daniel Kahnemanin (”Thinking, Fast and Slow” – suomeksi ”Ajattelu nopeasti ja hitaasti”) esittämän väitteen ajattelumme kahdesta järjestelmästä eli Järjestelmästä 1, joka on nopea, intuitiivinen ja emotionaalinen ja Järjestelmästä 2, joka on hitaampi, harkitsevampi ja loogisempi, niin helposti voisi tehdä päätelmän, että ollessamme ”ylitsevuotavan yhteydellisiä” ja nopeiden tietoliikenneyhteyksien varassa, teemme silloin myös nopeita, intuitiivisia ja emotionaalisia päätöksiä. Kelpo esimerkki tällaisesta voisi olla vaikkapa nuorten aikuisten aamuyön tunteina aiemmin kännykällä ottamat pikavipit.

Davidowin väitteet tietysti ovat vielä konkreettisemmin tuikeita, kun kyseeseen tulevat automatisoidut tietokoneiden ja tietojärjestelmien väliset yhteydet. Monen muistissa lienevät virheet, joita USA:ssa ja muuallakin maailmassa tapahtui, kun tietokoneet kävivät automatisoitua osakekauppaa, jossa sekunneissa miljardit dollarit liikkuivat ennaltamääriteltyjen parametrien mukaisesti mutta vääriin (käsinsyötettyihin) tietoihin perustuen. Yliyhteydellisyys on siis tehnyt maailmastamme yhteyksiltään nopeamman, mutta onko se tehnyt siitä paremman?

Jos alamme saamaan lähes fyysisiäkin vierotusoireita, kun internet-yhteys ei toimi, niin tietysti kannattaa peilin edessä pohdiskella hetken aikaa, olivatko elämän prioriteetit ihan tolallaan. Tästäkin esseen tekstistä suurin osa syntyi muistitiedon varassa, mutta kävin tietysti Amazon.comista tarkistamassa Davidowin kirjan nimen ja painovuoden ja Wikipediasta kertaamassa Neil Postmanin elämäkertaa. Ehkä olisin voinut julkaista tämän tiistaiesseen ilmankin noita tarkistuksia, mutta yhteydellisinä aikanamme se jotenkin tuntui niin luontevalle!