Ama: Malagan katutaidetta

Kuten tämän blogin lukijat muistavat, pidin Berliiniä katutaiteen kannalta hienona ja monipuolisena kaupunkina. Kuljeskelin tänä viikonloppuna Malagan vanhassa kaupungissa ja täältäkin löytyi hienoja katutaideteoksia. Malagassa on paljon purku-uhan alaisia tai purunalaisia rakennuksia, joten hyvää seinäpintaa kyllä löytyy!

Aman tiistaiessee: Olisiko kirjailijan pitänyt pysyä kotona?

Dekkareita lukiessa törmää silloin tällöin kirjailijan outoon haluun viedä vakiohenkilönsä – sankarinsa, jos niin halutaan – ratkomaan rikoksia oman ympäristönsä ulkopuolelle. Luin hiljattain Liza Marklundin ”Paikka auringossa”, jossa Annika Bengtzon ratkoi rikoksia rosmoja ja poliiseja vilisevällä Espanjan Aurinkorannikolla. Ei toiminut oikein sutjakkaasti tämä ympäristö, vaikka espanjankielisiä ruokafraaseja ja ympäristön kuvauksia olikin joukkoon siroteltu. Vuosien takaa muistan vaivaannuttavan lukukokemuksen, kun muuten arvostamani Seppo Jokinen oli vienyt Sakari Koskisensa Kreikkaan ratkomaan rikosta – parempi olisi ollut pysyä siinäkin kirjassa Tampereella. Eipä Georges Simenonin ”Maigret New Yorkissa” sekään kuulunut suosikkeihini vaan Pariisi ja Ranska istuivat pariisilaiskomisarion ympäristöiksi paremmin. Muutama muukin tällainen onneton ympäristönvaihdos on tullut vastaan. Onneksi monet rikoskirjailijat ovat tämän ansan myös välttäneet, ja luettaviksemme eivät ole joutuneet esimerkiksi ”Harjunpää ja havaijilainen kaislahame” tai ”Susikoski Sudanissa”.

Tiettyyn jännityskirjallisuuden genreen ulkomailla pyyhältäminen kuuluu jopa keskeisenä juonielementtinä. Salaisten agenttien täytyy vain pelastaa maailmaa muuallakin kuin Kärsämäellä ja Pöytyällä, ja kun kansainväliset roistot liikkuvat maalla, merellä ja ilmassa – ja vähän muuallakin – niin perässähän täytyy sankareiden painaa.  Suomessakin tätä lajia osataan, kun osa vaikkapa Ilkka Remeksen ja Taavi Soininvaaran jännäreistä osaa oivasti käyttää hyväksi erilaisia kansainvälisiä ympäristöjä. Hyvänä pidän myös Risto Isomäen monia kirjoja, joissa maailmaa täytyy ekokatastrofiin herätellä tai siltä pelastaa monissa eri ympäristöissä. Mutta täytyykö kaikkien olla niin globaaleja?

Ymmärrystäni saa osakseen kirjailijoiden luovuus ja mielikuvitus. Voin hyvin kuvitella, miten kirjailijat matkoillaan jatkuvasti skannaavat ympäristöään ja pohdiskelevat mitä eri ympäristöissä voisi tapahtua. En ole niin kyyninen, että uskoisin tämän tapahtuvan pelkästään sen takia, että matkakulut ja päivärahat saa näin verovapaina vaan kyseessä on varmasti aito luomisprosessi. Tätä luomistyötä voi myös helpottaa se tosiasia, että monelle suomalaiselle Kanarian saaret saattaa olla tutumpi käyntikohde kuin se Kärsämäen keskusta.

Mutta mikä näissä sitten lukijana mättää? Ensimmäinen haaste lukemissani ulkomaille sijoitetuissa dekkareissa liittyy juonenkulkuun ja uskottavuuteen. Omia sankareitaan täysin toisiin ympäristöihin sijoitettaessa kirjailija joutuu tekemään sellaisia juonenkulun valintoja, jotka eivät usein uskottavuutta palvele. Uskottavuus on varmasti koetuksella, kun esimerkiksi (nostamatta Marklundia nyt tikun nokkaan vaan käyttämällä hänen kirjaansa esimerkkinä) ruotsalaisjournalisti ratkaisee Välimeren alueella rikosvyyhtiä. Toinen haaste on uskottava ja luonteva ympäristön kuvaus; kun ympäristöä ei tarkkaan tunne, niin väistämättä välillä kirjojen kansien väliin eksyy matkailutoimistomaista stereotyyppistä ja imelää kuvausta. Valitettavasti nämä tekstit muistuttavat usein 1950- ja 1960-lukujen aikakauslehtiemme Miehemme maailmalla –juttuja.

Mutta kolmas haaste on mittavin: sankarimme oman ylivertaisuuden korostaminen vieraissa ympäristöissä. Henkinen banaanitasavallan asioiden hoidon mentaliteetti punkee teksteistä läpi, kun pohjoismaalainen poliisi tai toimittaja pistää omalla lyhyellä vierailullaan nippuun paikalliset poliisivoimat, Interpolin ja muutaman paikallisen tutkijan. Rasismikortti on aina vaarallinen käyttää, ja siksipä en tätä piileväksi rasismiksi leimaakaan – mutta kyllä epäsuhtaiseksi kuvaksi ”meistä” ja ”muista”.

Eikö maapalloistuminen (vaikka se on globalisaatiosta tönkkö käännös) edellytä, että kaikki asiat nähdään glokaaleina – on aina globaali ja lokaali näkökulma ja ne kulkevat yhdessä. Näin myös täytyisi rikoskirjallisuudessa nähdä. Sallikaa minun olla eri mieltä – hyvässä rikoskirjallisuudessa kotonakin saa pysyä ja antaa lukijoiden nauttia siitä hienosta ympäristöstä, jonne on usean kirjan ajan sankarinsa ja tapahtumansa sijoittanut!

Ama: Katutaidetta Fuengirolassa(kin)

Kuten tämän blogin lukijat ovat nähneet, on Berliini mitä hienoin paikka erilaisen ja monipuolisen katutaiteen kuvaamiselle. Jo muutamien vuosien ajan olen kiinnittänyt täällä Fuengirolassa huomiotani siihen, että varsinkin erilaisista pop-artisteista on hienoja seinämaalauksia. Näitä löytyy Los Pacosin läheltä yhdeltä suurelta betoniseinältä jokivarresta sekä Los Bolichesin ns. junakadulta suosikkilevykauppani Goldiscin seinästä. Tietysti tämänkokoisessa kaupungissa ei ole vaikeaa valita suosikkilevykauppaansa, mutta Goldiscillä on kyllä kova valikoima hyvää musiikkia!

Tässäpä muutama näyte jokivarren betoniseinämästä - ja kiinnittänette huomiotanne siihen, että niinpaljon on hyvää osaamista kunnioitettu, ettei sinne ole menty päälle maalailemaan tägejä (joita kyllä junaradan varresta löytyy yllin kyllin) ja muuten menty tätä maisemaan muuntamaan.

Hienoja ovat myös Goldiscin seinässä olevat maalaukset, joita voi ihailla ihan päiväkävelylläkin - Jimin sätkän savu melkein tuntuu sieraimissa!

Ama: Berliini elokuvissa - kuvaratkaisu 3

No taisi itseltäni unohtua kertoa blogimme lukijoille Berliini-aiheisten elokuvien osan 3 ratkaisu - mutta eipä sitä kukaan nyt erikseen ollut kaivannutkaan. Mutta elokuvahan oli Billy Wilderin ohjaama "Yks, kaks, kolme", jonka pääosassa loisti James Cagney.

Vuonna 1961 valmistunut elokuva oli Suomessa esityspannassa aina vuoteen 1986 saakka. Tänä päivänä räikeäkin erilaisten yhteiskuntajärjestelmien räimiminen saattaa tuntua jo hieman väljähtyneeltä ja kärjistyneeltä, mutta elokuvassa on monia erinomaisen hauskojakin kohtia (oma suosikkini on kohtaus, jossa DDR-läisen nuoreen mieheen rakastunut amerikkalaistyttö kysyy vanhemmalta etelävaltiolaisrouvalta onko hän koskaan rakastunut vallankumouksellista, johon rouva vastaa: "En, mutta olen kerran halannut demokraattia").

Ama: Medicine 2.0 -konferenssissa Torremolinoksessa

Olin torstain ja perjantain Torremolinoksessa järjestetyssä Medicine 2.0 -konferenssissa, joka on maailman johtavia eHealth-alan tapahtumia (ja perinteisen blogimme tiistaiesseeni sijaan viimeistelin tätä esitystäni koko alkuviikon). Torstaina minulla oli ns. poster-esitys eli omaa tutkimustani koskeva julistemuotoinen esitys eri toimijoiden rooleista terveydenhuollon käyttäjäyhteisöissä. Asiasta kunnolla kiinnostuneet - tai vain kohteliaat - kollegani voivat tutustua esitykseni abstraktiin tällä www-linkillä.

Olin ajatellut - melko tavanomaiseen tapaan - posteriesitysten olevan sellaisia, jotka eivät saleissa yleisölle kelpaisi ja olisivat esittäjille jotenkin alempiarvoisia, mutta nyt kokemukseni oli täysin toisenlainen ja jopa päinvastainen. Pidin kaksi vuotta sitten samassa konferenssissa Bostonissa saliesityksen ja sain pari kohteliasta kysymystä ja yhden yhteydenoton. Nyt aikaa oli seistä posterijulisteeni luona tunti lounastauolla ja kaksi puolen tunnin kahvitaukoa. Sain kaikkiaan seitsemän kiinnostunutta yhteydenottoa ja kaikkien heidän kanssaan mielenkiintoisen keskustelun. Lisäksi oli vielä pari-kolme tutkimuksestani kiinnostunutta henkilöä, joilta sain hyviä ideoita aiheeni edelleen kehittämiseksi. Eli tästä lähin kansainvälisiin konferensseihin, ainakin silloin kun esitys on vielä kehitysvaiheessa, tarjoan mieluummin posteria!

Tänään oli puheenjohtajoimassa yhtä paneelia ja sekin meni mukavasti - aihe oli Aalto-yliopistoa lähellä olevalle mieluinen eli kuinka teknologia, liiketoiminta ja design saadaan toisiaan täydentämään. Järjestäjät olivat ystävällisiä ja jakoivat myös Flickr´n kautta satoja kuvia, joita osanottajat saavat käyttää omissa blogeissaan ja twiiteissään - kiitoksia!

Mielenkiintoisia aihioita tässä konferenssissakin oli, mutta järjestäjät olivat jakaneet tänä vuonna konferenssin kahteen osaan eli eurooppalaiseen (Torremolinos) ja pohjoisamerikkalaiseen (Havaiji). Ei ollut sittenkään kunnolla toimiva järjestely, kun monia mielenkiintoisia esityksiä USA:sta jäi väistämättä puuttumaan ja hyviä ja monipuolisia kansainvälisiä kontakteja ei ollut yhtä paljon kuin olisi ollut laajemmassa tapahtumassa.

Ama: Sunnuntaivaelluksella Los Pacosista Mijakseen

Mijas on kaunis, valkoista hohtava vuoristokylä, jonne on matkaa Los Pacosisa seitsemisen kilometriä. Matkahan sinänsä ei tunnun mittavalta, mutta korkeuseroa on runsaat 450 metriä, joten melkoisesti on kipuamista. Sunnuntain suunnittelu oli hieman leppoisaa, joten lähdimme alkuiltapäivästä matkaan, jolloin oli myös kuuminta!

Reitti sinänsä on kaunis ja kulkee pääosin hiekkateitä pitkin, joskin yllättävän paljon mahtui asflattikatujakin joukkoon. Kun pääsee parin kilometrin päähän Fuengirolasta, on kuitenkin vuorilla todella "maalla" ja andalusialainen luonto näyttää kauneimmat puolensa, vaikka kasvualusta onkin karua. Mutta uusien hienojen talojen joukossa on myös muutama jo huonossa hapessa oleva ja hylätty finca.

 

Reitin varrelta aukeaa myös upeat näköalat rannikolle - ja samalla näkyy tämä vahva kontrasti muutaman kilometrin päässä olevan maaseudun hevostilojen ja 1970- ja 1980-luvulla rakennettujen rantabulevardien tornitalojen välillä.

Itse Mijaksen vanha valkoinen kylä on kyllä todella upea maailmanperintökohde vuoren juurella - vuoret eivät varsinaisesti tunnut kaatuvan päälle, mutta kylä - tai oikeastaan kooltaan kyllä pieni kaupunki - on vuoren poimuissa.

Itsellemme olimme sen verran anteliaita, että otimme linja-auton takaisin, kun tuntui, että ensimmäisellä tälläisellä vaelluksella alaspäin muutaman kilometrin kävely olisi jaloille ollut vielä rankempaa kuin reippaat nousut.

Ama: Ja nyt Espanjassa

Siirryimme tiistain aikana Berliinistä Fuengirolaan Espanjan Aurinkorannikolle. Muutto Berliinin suurkaupungin tunnelmasta tänne oli melkoinen, mutta täällä ei syksy tunnu vielä tulleen. On lämmintä ja yölämpötilatkin ovat päälle kahdenkymmenen asteen. Tänään sataa ripsautteli pari kertaa, mutta loppuviikon pitäisi olla selkeää ja lämmintä.

Pesin fillarini, pumppasin tyhjät renkaat täyteen ja rasvasin ketjut ja vaihteet ja sitten ajelemaan - sössin itse fillarin avaimen etsimisen kanssa aikani, mutta nyt kaikki kunnossa! Fuengirolan kaupunkia on kehitetty nykyisen naispormestari Esperanza Oñan aikana määrätietoisesti, ja täältä löytyy vuosi vuodelta laajentuva verkosto pyöräteitä, joka on mukavaa. Aurinkorannikolla kattavien pyöräretkien haasteena on paikan mäkisyysja vuoristoisuus ja omalla kunnollani ei kannata lähteä vuoriteitä polkemaan. Siksi ajelu tapahtuukin enemmän rannan suuntaisesti. Kuntoa voisi kyllä kohottaa myös taloyhtiöömme avatuissa kuntosaleissa - viimeeksi kulunene vuoden aikana tähän samaan taloon on avattu kaksi kuntosalia! Laitteet näyttävät kelvollisilta ja hinnat suorastaan houkuttelevilta.

Berliinissä kuvasin paljon, mutta kyllä täälläkin kuvattavaa löytyy, kunhan oppii tarkkailemaan ympäristöään tuoreella tavalla. Berliinihän oli kuvaamisen kannalta loistava kohde, kun mielenkiintoisia asioita suorastaan vyöryi päälle.

Huomenna aloitamme espanjan opiskelun - päätimme koettaa yksityistunteja ja katsotaan nyt huomenna miten ensimmäinen puolitoistatuntinen sujuu. Olisi kiva ottaa kaksi-kolme kertaa viikossa tuollainen rautaisannos ja arvioida sitten opitun määrää ja laatua.